tiistai 27. helmikuuta 2007

käsityöhöpinää


Apua, huomenna on viimeinen päivä ja kuukauden tekele on ihan suunnitelmissa vielä. Aika usein mulle käy näin. Ja joka kerta on vaan pakko ajatella, että paineen alla toimin tehokkaammin. Totta vai tarua, en tiiä itekkään.


Tänään aloin virkkailla niitä tropiikkitäkki paloja. Tein ihan tasasia ja sitten huomasin, että jotkut on tehny paljon monimutkaisempia. Täytyy yrittää tehdä sitten semmoisiakin, jos osaan. Niinku jotain kukkia tai muita sykeröitä. Virkkuu ei oikein ole ominta homaa, mutta yritystä kyllä on, ihan oikeesti. Mummoni oli hyvä virkkaaja. Puikkoja ei käyttänyt, koska vasurina ei osannut neuloa, mutta koukku heilui ahkeraan. Meillä oli kaikilla neljällä lapsella mummon virkaamia pipoja ja kaulaliinoja ja ties mitä. Äiti ei virkaa, neuloo kyllä paljon. Minä sitten hoipertelen kaikkien käsitöiden parissa ihan mielelläni, vaikka ne ei aina kamalan hyvin sujukaan. Oma tytär ei oikein ole käsityöihminen. Pienenä koululaisena teki ketjusolmukkaa ja siltä ne vähän näyttikin, solmukalta. Taisi hän jossain vaiheessa säärystimistä innostua, mutta taisi jäädä kesken, kun oli niin paljon muuta. Omeplukoneella hän on tehnyt ainakin yhden puseron ja hameen. Minä en millään pystyisi laskemaan, miten paljon vaatteita olen tehnyt. Aikanaan tein kaikki tytön vaatteet alusasuista talvihaalareihin ja hattuihin, kaikki kaikki vaan. Sitten tulee se vaihe lapsille, että kotitekoiset ei oikein kelpaa. Ja hyvä niin. Itselleni olen tehnyt myös aika tavalla vaatteita, samoin ystävien lapsille tilauksesta ja teatteriasuja lasten harrastelijateatteriin. Nykyään en pahemmin vaatteita ole ommellut,  patalappuja vaan. Tekeillä on mökkilappuja ihan sarjatyönä, niin tunnen itteni kamalan tehokkaaksi.


Onneksi on olemassa semmoisia käsitöitä, joihin en ole hurahtanut. Ainakaan maton tai kankaan kudonta ei kiinnosta yhtään, eikä oikein poppanat. En tykkää koko sanasta, poppana. Naapuri kutoo työväenopistolla kankaita. En jaksaisi lähteä erikseen jonnekin kutomaan, ja mitä niillä kankailla sitten tekisi, matonkuteita ehkä ja sitten pitäis mennä taas kutomaan mattoja jonnekin. Kamalan helposti sitä keksii kaikkea negaa semmoisesta mistä ei ole innostunut! Voihan se kangaspuiden paiskominen olla ihan hauskaakin tai sitten ei! Ainakin se on kamalan pikkutarkkaa. Virheiden korjaaminen on varmaan tosi rankaa. Itkua ja hammasten kiristelyä, sitä se on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!